Olipa kerran kokki nimeltä Kerttu, jolla oli punaiset ruusukkeet jalassaan. Kävellessään ulos hän käänteli itseään edestakaisin ja ajatteli: "Oletpa sinä kaunis tyttö!" Ja kotiin tultuaan hän joi sydämensä ilossa kulauksen viiniä, ja niin kuin viini herättää ruokahalun, hän maistoi parasta mitä laittoi, kunnes oli tyytyväinen, ja sanoi: "Kokilla täytyy tietää, millaista ruoka on."

Tapahtuipa niin, että isäntä eräänä päivänä sanoi hänelle: "Kerttu, tänä iltana tulee vieras; valmista minulle kaksi lintua hyvin herkullisesti."

– Minä hoidan sen, isäntä, vastasi Kerttu. Hän tappoi kaksi kanaa, kuumensi ne, nyppi ne, pani ne vartaaseen ja illan puolella asetti ne tulen eteen paistumaan. Kanat alkoivat ruskistua ja olivat melkein valmiita, mutta vieras ei ollut vielä saapunut. Silloin Kerttu huusi isännälleen: – Jos vieras ei tule, minun on otettava kanat pois tulelta, mutta olisi synti ja häpeä, jos niitä ei syödä heti, kun ne ovat mehukkaimpia.

Isäntä sanoi: "Minä juoksen itse hakemaan vieraan." Kun isäntä oli kääntänyt selkänsä, Kerttu laski vartaan ja linnut sivuun ja ajatteli: "Niin kauan tulen ääressä seisominen tekee ihmisen kuumaksi ja janoiseksi; kuka tietää, milloin ne tulevat? Minä sillä välin juoksen kellariin ja otan vähän."

Hän juoksi alas, asetti kannun, sanoi: "Jumala siunatkoon sitä sinulle, Kerttu", ja otti kunnon kulauksen ja vielä yhden reilun kulauksen.

Sitten hän meni ja laski kanat takaisin tulelle, valeli niitä ja ajoi varrasta iloisesti ympäri. Mutta koska paisti tuoksui niin hyvältä, Kerttu ajatteli: "Jokin saattaa olla vialla, sitä pitäisi maistaa!" Hän kosketti sitä sormellaan ja sanoi: "Voi! Kuinka hyviä kanat ovatkaan! On todellakin synti ja häpeä, ettei niitä syödä suoraan!"

Hän juoksi ikkunalle katsomaan, oliko isäntä tulossa vieraansa kanssa, mutta ei nähnyt ketään. Palasi siis takaisin lintujen luo ja ajatteli: "Yksi siivistä palaa! Taidanpa ottaa sen pois ja syödä sen."

Niinpä hän leikkasi sen poikki, söi sen ja nautti siitä, ja syötyään hän ajatteli: "Toisenkin täytyy mennä alas, muuten isäntä huomaa, että jotain puuttuu." Kun kaksi siipeä oli syöty, hän meni etsimään isäntäänsä, mutta ei nähnyt häntä. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti: "Kuka tietää? Ehkä ne eivät tulekaan ollenkaan, vaan ovat poikenneet jonnekin."

Sitten hän sanoi: "Hei Kerttu, pidä hauskaa! Yksi lintu on paloiteltu, juo toinenkin ja syö se kokonaan. Kun se on syöty, sinulla on rauha. Miksi Jumalan hyvät lahjat menisivät pilalle?"

Niinpä hän juoksi taas kellariin, otti valtavan kulauksen ja söi toisen kanan suuressa riemussansa. Kun toinen kanoista oli niellyt, eikä hänen isäntänsä vieläkään tullut, Kerttu katsoi toista ja sanoi: "Missä toinen on, siellä toisenkin pitäisi olla, molemmat kuuluvat yhteen; mikä sopii toiselle, sopii toiselle; luulen, että jos minä ottaisin vielä yhden kulauksen, se ei tekisi minulle mitään pahaa." Niinpä hän otti taas reilun kulauksen ja antoi toisen kanan liittyä ensimmäisen seuraan.

Kun hän oli juuri parhaimmillaan syömässä, hänen isäntänsä tuli ja huusi: "Kiirehdi, Kerttu, vieras tulee kohta perässäni!" "Kyllä, herra, minä tarjoilen pian", vastasi Kerttu. Sillä välin isäntä katsoi, että pöytä oli hyvin katettu, otti suuren veitsen, jolla hän aikoi leikata kanat, ja teroitti sen portailla. Pian vieras tuli ja koputti kohteliaasti ja lempeästi oveen.

Kerttu juoksi katsomaan, kuka siellä oli, ja nähdessään vieraan hän pani sormensa huulilleen ja sanoi: "Hiljaa! Hiljaa! Painu pois niin nopeasti kuin pystyt, jos isäntäni saa sinut kiinni, se on sinulle vielä pahempaa; hän kyllä ​​pyysi sinua illalliselle, mutta hänen aikomuksensa on leikata sinulta molemmat korvat irti. Kuuntele vain, kuinka hän teroittaa veistä sitä varten!"

Vieras kuuli teroittamisen ja kiiruhti alas portaita niin nopeasti kuin pystyi. Kerttu ei jäänyt laiskotteluun; hän juoksi kirkuen isäntänsä luo ja huusi: "Olette kutsuneet hienon vieraan!"

– No, Kerttu, mitä tarkoitat sillä? – Niin, hän sanoi. Hän on ottanut vadilta kanat, jotka juuri aioin tarjoilla, ja karannut niiden kanssa!

– Onpa kiva temppu! sanoi hänen isäntänsä ja valitteli hienoja kanoja. – Jospa hän olisi jättänyt minulle yhdenkin, niin minulle jäisi jotain syötävää.

Hän huusi vierasta pysähtymään, mutta tämä teeskenteli, ettei kuullut. Sitten hän juoksi miehen perään veitsi yhä kädessään ja huusi: "Vain yksi, vain yksi", mikä tarkoitti, että vieraan tulisi jättää hänelle vain yksi kana eikä ottaa molempia.

Vieras ei kuitenkaan ajatellut muuta kuin että hänen oli luovutettava toinen korvistaan, ja juoksi kuin tuli palaisi hänen jalkojensa alla viedäkseen molemmat kotiinsa.