Olipa kerran apina, joka suututti tiikerin kovasti. Näin se tapahtui. Apina istui korkealla mangopuun lehtien oksilla ja soitti kitaraansa. Tiikeri kulki sitä tietä ja makasi puun alla lepäämässä. Kiusatakseen tiikeriä apina soitti ja lauloi tämän pienen laulun:

"Tango ti tar, tango ti tar,
Tiikerin luut ovat kitarassani.
Tii hi, tii hi.”

Tiikeri oli hyvin vihainen. ”Odota vain, kunnes saan sinut kiinni, herra Apina”, se sanoi. ”Sitten näytän sinulle tempun tai kaksi luiden kanssa.”

Apina hyppi puusta toiseen pysytellen niin hyvin lehvistön peitossa, ettei tiikeri nähnyt sitä. Sitten se tuli alas puista ja piiloutui maankoloon. Kun tiikeri tuli lähelle, se soitti ja lauloi jälleen pientä lauluaan:

"Tango ti tar, tango ti tar,
Tiikerin luut ovat kitarassani.
Tii hi, tii hi.”

Tiikeri työnsi käpälänsä reikään ja otti apinan jalasta kiinni. "Voi ho, herra Tiikeri!" apina sanoi. "Luuletko ottaneesi jalasta kiinni, mutta sinulla on oikeasti vain pieni keppi. Voi ho! Voi ho!" Sitten tiikeri päästi irti apinan jalasta.

Apina ryömi syvemmälle maahan kaivettuun kuoppaan, jonne tiikerin käpälä ei yltänyt. Sitten se sanoi: "Kiitos paljon, herra Tiikeri, että päästit irti jalastani. Se todellakin oli minun jalkani, tiedäthän." Jälleen se soitti ja lauloi pientä lauluaan:

"Tango ti tar, tango ti tar,
Tiikerin luut ovat kitarassani.
Tii hi, tii hi.”

Tiikeri oli vihaisempi kuin koskaan. Se odotti ja odotti apinan tulevan ulos maankolosta, mutta apina ei tullut. Se oli löytänyt toisen tien ulos ja lauloi jälleen korkeiden puiden latvoista alas odottavalle tiikerille:

"Tango ti tar, tango ti tar,
Tiikerin luut ovat kitarassani.
Tii hi, tii hi.”

Maassa oli ollut suuri kuivuus, ja oli vain yksi juottopaikka, josta eläimet saattoivat juoda. Tiikeri tiesi, että apinan täytyisi mennä sinne, kun se olisi janoinen, joten se päätti odottaa sitä ja ottaa sen kiinni, kun se tulisi juomaan.

Kun apina meni juottopaikalle juomaan, se löysi tiikerin odottamasta sitä. Se juoksi karkuun tuulen lailla, sillä se pelkäsi tiikeriä kovasti.

Hän odotti ja odotti, kunnes luuli kuolevansa janoon, mutta tiikeri ei lähtenyt juottopaikalta minuutiksikaan. Lopulta apina keksi tempun, jolla saisi juotavaa.

Hän makasi polun vieressä kuin kuollut. Hetken kuluttua vanha nainen tuli polkua pitkin kantaen hunajakulhoa korissa päänsä päällä. Hän näki apinan makaavan polun vieressä ja luullen sen kuolleen, hän nosti sen ja laittoi sen koriin hunajakulhon kanssa. Kun apina näki, että kulhossa oli hunajaa, se oli hyvin onnellinen. Se avasi kulhon ja peitti itsensä pehmeällä, tahmealla hunajalla. Sitten, kun vanha nainen käveli puiden alla, se hyppäsi kevyesti korista puiden sekaan.
Vanha nainen ei kaivannut häntä ennen kuin pääsi kotiin ja löysi korista vain osan hunajakulhostaan. "Luulinpa, että olin tuonut kotiin kuolleen apinan korissani", hän sanoi lapsilleen. "Nyt täällä ei ole apinaa ja kulhoni on vain puolillaan hunajaa. Apina on varmaankin tehnyt jotain keppostaan."

Apina oli sillä välin työntänyt puiden lehtiä hunajaan kaikkialle kehoonsa, niin että se oli täysin naamioitunut. Sen oma äiti ei olisi koskaan tunnistanut sitä. Se näytti vähän piikkisialta, mutta terävien sulkien sijaan siinä törrötti vihreitä lehtiä. Tällä tavoin se meni juomapaikalle, eikä tiikeri tunnistanut sitä. Se otti pitkän, syvän kulauksen. Se oli niin janoinen ja vesi maistui niin hyvältä, että se viipyi juomapaikalla liian kauan. Lehdet irtosivat hunajasta, joka oli ne pidättänyt, ja tiikeri näki, että se olikin apina. Apina pääsi tuskin pakoon.

Hän oli niin peloissaan, että odotti ja odotti pitkään, kauan ennen kuin meni taas juomapaikalle. Lopulta hän janoutui niin paljon, ettei voinut odottaa enää. Hän meni pihkapuun luo ja peitti itsensä pihkalla. Sitten hän iski lehtiä pihkaan ja meni taas juomapaikalle.

Tiikeri näki hänet, mutta koska tiikeri odotti lehtien irtoavan heti apinan päästyä veteen, se päätti odottaa ja napata apinan paljaasta ihosta. Tällä kertaa lehdet eivät irronneet, sillä hartsi piti ne kiinni eikä vesi vaikuttanut niihin lainkaan. Tiikeri ajatteli, ettei vika ollut apinassa ja että sen täytyi olla tehnyt virheen. Apina joi niin paljon kuin halusi ja käveli sitten rauhallisesti pois tiikerin hyökkäämättä kimppuunsa. Sen jälkeen se käytti hartsia ja lehtiä joka kerta, kun halusi juoda. Se jatkoi temppuaan, kunnes sadekausi alkoi ja se löysi runsaasti vettä muualtakin kuin suurelta juomapaikalta.