Maanviljelijä Derwent ja hänen neljä rotevaa poikaansa lähtevät syysiltana patrioottien kokoukseen Wissahickon-joen varrella sijaitsevaan taloon – kokous, joka ei ennusta hyvää Philadelphiassa leiriytyneille briteille. Punatakkien naurakoon miten mielensä mukaan ne rähjäiset ja töpöhäntäiset miehet liittyvät herra Washingtonin armeijaan Skippackin erämaassa. Maanviljelijä huokaa ajatellessaan, että vain hänen nuorempi poikansa puuttuu seurueesta, ja ihmettelee tuhannennen kerran, mitä pojalle on tapahtunut. He istuvat tielle työntyvän kiven vieressä lyhtynsä valaisemiseksi, ja heidän keskustellessaan he säpsähtävät huudahduksesta. Se tulee Elleniltä, ​​Derwentin ottotytöltä ja hänen kadonneen poikansa kihlatulta. Sinä yönä, jona poika livahti pois isänsä talosta, hän pyysi tätä tapaamaan häntä tässä paikassa vuoden kuluttua, ja vuosi on kulunut tänä yönä.

Mutta hän ei nyt kiirehdi tapaamaan häntä: hän on kuullut, että britit ovat saaneet tietää isänmaallisten kokoontumisesta ja yrittävät ottaa komppanian vangeiksi. Juuri kun hän kertoo tästä, etelästä kuuluu ääni: joukko on liikkeellä. Maanviljelijän silmät leimuavat raivosta ja vihasta. "Pojat", hän sanoo, "tuolla tulevat ne, jotka aikovat tappaa meidät. Antakaa heidän maistaa omaa sodankäyntiään. Seisokaa tässä varjossa ja tulta, kun he ohittavat tämän kallion."

Sotilaat ratsastavat eteenpäin hihitellen varmalle menestykselleen, kun kuuluu kiväärien laukausten ilmoitus ja neljä punatakkista on tomussa. Eloonjääneet, vaikka heidätkin yllätetään, osoittavat rohkeutensa pysähtymällä vastaamaan laukaukseen, ja yksi heistä hyppää satulastaan, tarttuu Derwentiin ja iskee veitsen hänen kurkkuunsa. Kapinallinen kaatuu. Hänen verensä valuu hänen ympärillään. Britit onnistuvat, sillä kaksi nuorta miestä on sidottu ja kaksi heistä on kaatunut, ja kuuluu voitonriemu, mutta veitsi kädessään pitelevä sotilaa ei korota ääntään. Hän kumartuu maanviljelijän ylle liikkumattomana kuin kuollut, kunnes kapteeni taputtaa häntä olkapäälle. Kun hän nousee, vangit säpsähtävät ihmetyksestä, sillä lyhdyn valossa näkemänsä kasvot ovat heidän veljensä kasvot, kuitenkin oudot riutuneisuudessaan ja veritahrassaan poskella. Tyttö juoksee piilopaikastaan ​​huutaen, mutta seisoo kauhuissaan, kun hänen jalkansa koskettaa veristä lampea tiellä. Sotilas avaa takkinsa ja tarjoaa hänelle medaljongin. Siinä on hänen kuvansa, ja hän on kantanut sitä sydämensä yläpuolella vuoden, mutta nainen antaa sen pudota ja uppoaa alas voihkien. Sotilas repii punaisen takkinsa pois, tallaa sen pölyyn, hyppää sitten satulaan, syöksyy jokeen, kahlaa sen yli ja syöksyy aluskasvillisuuden läpi toisella puolella. Muutamassa minuutissa hän on saavuttanut kallion huipun, joka kohoaa lähes sadan jalan korkeuteen virran yläpuolelle. Hevonen pysähtyy reunalle, mutta kannuksen raivoisasta isästään kylkeen se hyppää. Epätoivoisen huudon saattelemana petturi ja isänmurhaaja siirtyy ikuisuuteen.