Olipa kerran, lähellä täältä, velho nimeltä Othar Vanha. Yksi viimeisistä jäljellä olevista velhoista taikuuden aikakaudelta; Othar muisti ajan ennen matkapuhelimia, internetiä ja teknologiaa, jolloin kaupunki oli riippuvainen velhostaan. Silloin velhot tekivät tulia, lähettivät kirjeitä ja paransivat haavat. Olipa se pirun sähkö, ne pirun sähköpostit ja älkää aloittako lääkkeistä. Se ei sopinut Otharille.

Istuessaan yksinäisessä mökissä pimeässä metsässä, juoden tölkki toisensa jälkeen olutta, Othar laittoi pölyisen vanhan televisionsa päälle nähdäkseen uusimmat ihmiskunnan tapahtumat. Selaillessaan kanavia Othar yllättyi nähdessään taikashow’n! Voi hyvänen aika, hän ei ollut nähnyt sellaista vuosisatoihin. Hän mietti, kuka tänään esitteli taikojaan; ensimmäinen kilpailija oli velho nimeltä "Dan", joka väitti olevansa kotoisin Dudley-nimisestä maasta. Mikä outo nimi velholle, Othar ajatteli itsekseen. Dan mikä? Dan vaarallinen, Dan tyhmä, ja mitä sanakirjassa lukee?

Ei kestänyt kauan, kun Othar tajusi Danin harjoittavan pelkkää huijausta, ei taikuutta. Törkeää, hän ajatteli. Minun pitäisi ilmoittaa taikaministeriölle heti! Yksi omista velhoistamme suorittaa huijauksia tuhansille ihmisille. Hän nappasi sauvansa ja kutsui itsensä taikaministeri Ebus Valtuutettu luo. "Ebus!" Othar karjui, et usko, mihin ilkeisiin roistoihin olen törmännyt ihmisten maassa. Pian Othar oli selittänyt näkemänsä ja Ebuksen tyyneys järkytti häntä. "No, Ebus? Olemmeko karkottaneet velhoja vähemmälläkin kuin tällä, eikö niin? Sanonpa, että ristiinnaulitsemme tämän Dudleyn Danin!"

Ebus aloitti: ”Ajat ovat muuttuneet, vanha ystävä.” ”Ihmiset eivät enää ole tietoisia menneistä ajoista. Sellaiset esitykset ovat kuin teatteria…”. Othar, välinpitämättömänä, päätti, ettei aikoisi hyväksyä niin huonoa tekosyytä. Kotona hän soitti taikashow’n puhelinnumeroon ja ilmoittautui nimellä ”Othar, demonien surmaaja, noitien kiroaja, Englannin puolustaja ja Hesekielin heimon perustajavelho!”

Pian aika koitti ja Othar käveli lavalle. Tuomarit, yllättyneinä hänen kaavuistaan ​​ja uskomattoman pitkistä, harmaista hiuksistaan, esittelivät hänet varovasti. "Minkä tempun aiot meille esittää tänä iltana, öö, herra Ofair?" "No tuomarit, tänä iltana näytän teille todellista taikuutta!" hän vastasi.
"Aivan, öö, loistavaa! Onnea matkaan. Voit aloittaa."

Othar aloitti lempipuuhallaan: hän heilautti taikasauvaa ja lennätti useita kyyhkysiä hatustaan. Tämä temppu näytti aina miellyttävän kreivikuntien talonpoikia, jotka menneinä aikoina tarttuivat innokkaasti kyyhkysiin ja nauttivat täyden illallisen sinä iltana.

Tuomarit pysyivät liikkumatta kuin patsaat, näyttäen kenties aavistuksen pettyneiltä, ​​kunnes yksi heistä äkisti huudahti: "Olemme kaikki nähneet tuon tempun ennenkin, annetaanpa seuraava kilpailija."

Pieni mies ilmestyi ja Otharin katsellessa esitti sahaustempun kahtia. Lavan takaosasta Othar näki sen olevan feikki ja oli suunnattoman ällistynyt.

Othar loitsi ja otti seuraavan kilpailijan henkilöllisyyden.

Tällä kertaa Othar, päättäväisenä voittaa, käytti taikasauvaa leijuakseen tuomareiden silmien edessä. Lukiessaan heidän ajatuksiaan hän tiesi, että he eivät vieläkään olleet vakuuttuneita. ”Köydet, langat, epäomaperäisiä”, yksi tuomareista ajatteli. Sitten hän loihti lavan takaosaan suuren, tulesta tehdyn feeniksin, joka lensi salin ympäri. Vielä vaikuttuneempina tuomarit viittoivat häntä istumaan, sillä illan viimeisellä kilpailijalla olisi tilaisuutensa.

Pieni poika, korkeintaan kaksitoistavuotias, raahasi hermostuneesti lavalle. Othar näki pienen äitinsä vieressä toivottamassa hänelle onnea. Tutkiessaan heidän ajatuksiaan Othar näki pojan mielestä, ettei tällä ollut isää ollenkaan. Äidin ajatuksiin hän katsoi myös, että äiti oli velkaantunut ja oli käyttänyt viimeisen penninsä ostaakseen pojalleen lipun tähän kilpailuun. Hän näki myös, että äiti usein jätti oman poikansa syömättä, jotta tämä saisi syötyä oman annoksensa, mutta se ei silti riittänyt. Poika oli selvästi aliravittu, sillä Othar näki hänen laihan pienen vartalonsa repaleisen asun alla.

Pieni poika esitti alkeellisen tempun "pohjattomalla" hatulla. Othar huomasi, että poika oli asettanut hatun sisään huolellisesti valikoituja esineitä, joista osa oli tyhjennetty ilmalla. Kun poika veti ne hatusta, hän puhalsi salaa ilmaa niiden sisään vasemman jalkansa alla olevalla pumpulla. Tämä loisi illuusion, että hattu todellakin olisi pohjaton, koska siitä nousisi ulos suuria, paisuneita esineitä, joihin ei näyttänyt olevan alun perinkään tilaa.

Othar päätti auttaa poikaa. Hän käytti taikasauvaa tehdäkseen hatusta todella pohjattoman ja täytti sen sen sijaan lukuisilla kullasta, platinasta ja hopeasta tehdyillä esineillä. Kun poika veti esiin esineitä, hänen yllätyksekseen ja tuomareiden omaksi hämmästykseksi hatun sisällä näytti olevan loputon määrä upeita esineitä. Pian päätettiin, että poika oli illan voittaja. Ja Otharin asettamien esineiden avulla äiti ja poika eläisivät nyt onnellisina elämänsä loppuun asti.